Minulla on tunnustus. Vaikka väitänkin olevani kovemman luoka bibliofiili, en ole lukenut aiemmin Kari Hotakaista. Olen kuitenkin kokenut hänen kuuluvan samaan kastiin Saision, Härkösen ynnä muiden kanssa, jotka kuuluu vaan lukea silloin kun uusi teos ilmestyy.
Kirjan ja ruusun-päivä oli hyvä tekosyy aloittaa Hotakaisen tuotannon lukeminen. Pienoisromaanin Kantajan päähenkilöön on minun helppo samaistua: teoreettista filosofiaa lukenut keski-ikäistyvä henkilö, joka tekee hanttihommia oman alan töiden puutteessa. Minäkin luin yliopistossa lähinnä kaikkea kivaa ja valmistuin sopivasti laman aikaan, jotta pääsin kaupan kassalle.
Kirjan päähenkilö ajautuu määräaikaiseen puistotyöntekijän toimeen. Häntä pyydetään kantajaksi hautajaisiin, jossa omaisia ei ole tarpeeksi arkun kantoon. Sitten alkaakin mielikuvitus laukata. Ketä ovat nämä vainajat, joille ei tule omaisia saattamaan haudan lepoon? Päähenkilö alkaa pohtia vainajien elämää ja lukemaan heille itse kirjoittamiaan muistokirjoituksia.
Luin kirjan yhdeltä istumalta. Kirjassa oli ihanaa kieltä, kuten kuvaus laahaavasta virrestä, jonka tahtiin hautajaisväki aukoi suutaan.
Suosittelien tätä kirjaa lähinnä kaikille, koska se on niin nopealukuinen ja ajatuksia herättävä. Loppukin jättää hiukan miettimistä.