Nyt se on luettu. Knausgårdin vuodenaika-sarja siis. Olo on tyhjä, kuten aina hyvän teoksen jäljiltä. Yritin säästellä viimeisen osa, Kesän, loppua, mutta ahmaisinkin sen vahingossa.
Olen aiemmin kirjoittanut sarjan ensimmäisestä osasta, Syksystä, jossa Knasgård avaa maailman ihmeitä syntymättömälle tyttärelleen. Muut sarjan osat jatkavat samaa, mutta Talvi-kirjassa mukaan tulee päiväkirjaosiot. Toisin kuin luulisi, ei tytär ole syntymätön koko sarjan ajan vaan on jo parivuotias sarjan lopussa. Knausgård pohtiikin, että tytär lukee tekstit todennäköisesti aikaisintaan kuusitoistavuotiaana.
Olen yrittänyt lukea Knausgårdin pääteosta Taisteluni-sarjaa, mutta jostain syystä se ei lähde vetämään samalla tavalla kuin vuodenaika-sarja. Knausgård löytää kauniilla kielellään ihmeitä arkipäiväisistä asioista. Kumpa tätä olisi lisää.