Olin vastarannankiiski, kun en innostunut syksyllä 2017 ilmestyneestä Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat-teoksesta, joka sai aikanaan sopivasti somepöhinää aikaiseksi. Saastamoisen Sirkka-romaaninkin ympärillä pöhisi. Lanseerattiin hashtag #jesuissirkka ja Instastoreissa täytettiin lomakkeita siitä, kuinka Sirkkoja sitä itse oltiin.
Sirkka on pedantti ja keskinkertainen suunnillen kolmikymppinen nainen. Sirkan äiti on räiskyvä persoona, joka ujuttaa leikillään vanhaksipiiaksi kutsumansa tyttärensä asuntoon keltaisen kiikkutuolin. Niin ikään Sirkan boheemi opiskeluaikainen ystävä Natalia lahjoittaa Sirkalle kissan, Naamansyöjän. Sirkka oppii loppujen lopuksi nauttimaan itsellisyydestään ja jatkaa huonekasvien kastelua olutta hörppien.
Helsingin Sanomat maalailee Sirkkaa naispuoliseksi mielensäpahoittajaksi, mutta sellaisena minä en häntä näe. Vaikka Sirkka saattoi paheksua pilkkuvirheitä kaupan ilmoitustaulun lappusissa, ei hän ollut aktiivisesti negatiivinen vaan porhelsi eteenpäin tarkkaillen maailmanmenoa sivuhenkilönä.
Kuuntelin Sirkan äänikirjana Pirjo Heikkilän lukemana, jota oli ilahduttava kuunnella. Kirjassa ei tapahdu paljoa, mutta Heikkilän vivahteikas ääni maalaa silmieni eteen Sirkan harmaan elämän (muutamalla keltaisella valopilkulla).
Kirja on arvostelu myös Kirjarikas elämäni-, Tuijata– ja Amman kirjablogeissa.
Tää pitää jossain kohi lukea. Twitterissä tolla Sirkalla on vissiin ihan oma tilinsäkin.