Bongasin tämän kirjan YleKioskiLit-instagramkanavan Kirjakeskiviikko storysta, jossa erikoiskirjastovirkailija Henriikka Tulivirta suositteli sateenkaarikirjallisuutta. Tässä kirjassa sateenkaarevuus ei ole pääosassa vaan se on jotain arkista.
Essi ja Siiri asuvat lapsineen Tampereella. Kuusivuotias Sissi käy luonnontieteisiin painottuvaa päiväkotia. Masterchefistä tuttu Essi pyörittää vegaanikahvilaa Siirin hoitaessa parivuotiasta Luukasta kotona. Huolta aiheuttavat Essin pitkiksi venyvät työpäivät ja Luukaksen viivästynyt puheen oppiminen. Lähipiiriin kuuluu myös lasten biologinen isä Ville.
Sissillä on salaisuus. Hän kuulee hermohurinaa. Hän huomaa yllättäen Luukaksen reagoivan hänen satuttaessa itseään. Hermohurina lakkaa hetkeksi. Onko tämä sitä empatiaa? Pikkuvanha Sissi alkaa tehdä tieteellisiä kokeitaan.
Kertojina vuorottelevat Siiri, Essi ja Sissi ja välillä tekstin seassa sähköposteja ja lehtijuttuja. Lukija on askeleen edellä muita eikä ole helppoa päättää, kenen puolella olisi.
Kirja voitti Kariston kauhuromaanikilpailun keväällä 2019. Tämä onkin juuri sellaista psykologista jännitystä, josta pidän. Kirja ei kuitenkaan yllä mielestäni vuonna 2013 ilmestyneen Auringon ydin-dystopian tasolle.
”Monikerroksisuus on lähes hengästyttävää, ja tunnelma tihenee ikään kuin salakavalasti, kun mukaan tulee kammottavia elementtejä,” kirjoitetaan Kirjat kertovat-blogissa.
”Se, että kirja lokeroidaan kauhugenreen, ei tarkoita, etteikö siitä löytyisi paljon muitakin tasoja ja teemoja kuin pelko ja yliluonnollisuudet,” todetaan Kirjapöllön huhuilja-blogissa.
”Se (kerronta) tekee jokaisesta henkilöstä jollain tavalla vastenmielisen, vaikkakin samalla myös syvemmän,” pohditaan Kirjanmerkkkinä lentolippu– blogissa.