Minulla oli suuret odotukset Tiklistä. Oli myös kovat paineet tykätä tästä, sillä olihan tämä Pulitzerin voittanut ja muutama somettaja on maininnut Tiklin yhdeksi lempikirjoistaan.
Theo on mukana räjähdyksessä newyorkilaisessa museossa. Hänen äitinsä kuolee, mutta hän selviää. Ennen museosta poistumistaan hän on kuolevan miehen vierellä, joka antaa sormuksensa. Theo ottaa hetken mielijohteesta taulun. Eikä hän saa mielestään punatukkaista tyttöä, jota seurasi hetki sitten.
Theo joutuu lastensuojelun hampaisiin. Ensimmäisen vuoden hän saa asua kaverinsa perheen luona, mutta pian hänen hulttioisänsä alkaa kaivata häntä ja äidin perintöä. Theo on myös löytänyt pahoin räjähdyksessä vaurioituneen tytön. Pippan, palauttaessaan miehen sormusta hänen liikekumppanilleen.
Koko kirjan ajan Theo myös ihailee ja pilottelee museosta ottamaansa taulua, Tikliä. Teos kiehtoo häntä, mutta mitä enemmän hän sitä piilottelee, sitä enemmän hän alkaa pelätä kiinnijäämistä. Miten hän voi säilyttää sitä ilman, että se tuhoutuu tai löytyy?
Halusin pitää tästä enemmän. Mutta tiedän, etten tule lukemaan tätä uudelleen saati pitämään tätä lempikirjanani. Ensimmäiset 700 sivua rakennetaan Theon persoonaa ja kirjassa on paljon tunnelmointia ja teini-ikäisen Theon haahuilua. Kun Theo lähtee Eurooppaan, tapahtuu paljon lyhyessä ajassa, kunnes onkin viimeinen turhalta tuntuva luku.
Olisiko kirjaa pitänyt karsia? Ei, koska mielestäni myös osiot, joissa tapahtuu vähän olivat tärkeitä Theon ja hänen ystävänsä Boriksen persoonoiden kehittämiselle. Eikä elämässä aina tapahdu paljoa. Minua nyt kiinnostaa lukea lisää Donna Tarttia. Onko hänen kaikissa kirjoissaan kaikki action lopussa?
2014
895 sivua
Kääntäjä: Hilkka Pennanen