Äiti ei raivostu, ei väsy, ei pety….
Laura Juntunen käy kirjassaan Pyhät pahat äidit äitiyden myyttejä ja kipukohtia sekä ripottelee mukaan omaa kokemustaan kolmannesta raskaudestaan ja vauvavuodesta. Käsittelyyn pääsee muun muassa masentuneet ja väkivaltaiset äidit sekä kotisynnytys.
Kirjassa vuorottelevat Juntusen oma kokemus, äitien haastattelut sekä asiantuntijakatsaukset. Kaikenlaisia äitejä kuunnellaan lempeästi, vaikka taustalla olisi jotain kamalaa.
Oman äitiyteni ensimmäiset puoli vuotta meni hormonisumussa. Aluksi pelkäsin, etten osaa hoitaa vauvaa ja välillä olin kateellinen puolisolleni, jolla vauvahommat tuntuivat sujuvan. Välillä tunsin olevani ainoa, joka tietää, mitä lapseni haluaa. Suurin pelkoni oli kuitenkin, että katoan äitiyteen. Siksi töihinpaluu tuntui rikolliselta: miksi tykkään viettää töissä aikuisten asioita hoitaessa niin paljon? Lopulta huomasin olevani jaksavampi vanhempi, kun olin välillä erossa lapsestani. Kyllä se isäkin osaa hoitaa lasta.
Ehkä tärkein anti kirjassa on kurkistus erilaiseen äitiyteen ja äitiyden eri tuntemukset. Juntunen on aiemmin ollut kahdesti Botnia- palkintoehdokkaana ja hänet on palkittu Suomen tietokirjailijat ry:n tietokirjapalkinnolla. Soisin tällekin teokselle näkyvyyttä ja menestystä.
Suosittelen kirjaa kaikille äideille, äidiksi haluaville sekä tietenkin niille, jotka ovat joskus arvostelleet äitejä.
Kirja saatu arvostelukappaleena Into kustannukselta
Onpas kiinnostava ja tavallaan samalla ikiaikainen että alati tarpeellinen aihe. On hämmentävää, että äitiyden painolastit eivät juuri tunnu keventyneen viime vuosikymmeninä, ehkä jopa päinvastoin.
Äitiys on varmaankin ajaton aihe. Ehkä kirja puhuttelee eniten nuoria äitejä ja äidiksi haluavia. Itse en juuri tunne kiinnostusta kirjan lukemiseen, vaikka olenkin kolmen lapsen äiti. Mutta kyllä, toivon kirjalle menestystä ja näkyvyyttä.
Kuulostaa hyvin kiinnostavalta, täytyy laittaa lukulistalle,
Tärkeä aihe! Samaan aihepiiriin kuuluvia kirjoja tuli luettua kun lapset olivat pieniä ja oma äitiys uusi asia. Mulle äitiys tuli sinänsä kovin luonnostaan, mutta kaikki äitiyteen latautuneet arvot, odotukset ja oletukset mitä yhteiskunnassa on, niissä riittää pureskeltavaa sukupolvesta toiseen.
Äitiys on aihe, joka ei erityisesti kiinnosta paitsi aikuisen lapsen ja äidin suhteesta käsin tarkasteltuna. Mutta varsinainen äitiys ja sen tuomat oheistoiminnot eivät jaksa kiinnostaa. Siksi en ole itsekään äiti enkä tämän kirjan kohderyhmää.
Aika samanlaisia huomioita olet tehnyt omasta vauva-arjestasi kuin millaisen käsityksen tällainen vapaaehtoisesti lapseton kohta kuusikymppinen on saanut mediasta. Eli en ole kohderyhmää minäkään sinänsä, mutta tytär olen kuitenkin, joten äitiys kiinnostaa enemmän sinne suuntaan, siis tytär-äiti suhde joka itselläni oli vaikea. Yleisesti ihmissuhteet ja perheenjäsenten väliset suhteet kiinnostaa kyllä, mutta enemmän fiktiona.
Olin juuri katsomassa Teatteri Jurkassa Duncan MacMillanin näytelmää Keuhkot, jossa vatvottiin sitä, kannattaako ongelmalliseen maailmaan enää synnyttää lapsia. Näytelmässä käsiteltiin raskautta, keskenmenoa, synnytystä ja vanhemmuutta, ja se toi selkeästi esille sen, kuinka erilainen kokemus lapsen saaminen on äidille kuin isälle. Mutta kaikki on yksilöllistä. Minulla äitiys muutti paljon, eikä se tunnetila poistu koskaan, vaikka lapseni ovat jo aikuisia.