Luin tämän sarjakuvan ensimmäisen kerran sen ilmestyessä vuonna 2012. Olin seurannut Hanna Koljonen sarjakuvablogia, kunnes sen päivitys loppui tämän kirjan ilmestymisen aikoihin. Jos joku tietää, onko Hanna Koljonen jatkanut blogin pitämistä, vinkatkaa toki minulle.
Aloitin nyt vuoden ensimmäinenä päivänä herkkulakon. Facebookissa keräsin tykkäyksiä, joiden määrän mukaan asettui herkkulakon ajaksi 79 päivää. Mikäli epäonnistun, maksan Luontoliitolle 79€. Suolaisen suhteen tänään ei ole ollut ongelmaa, mutta koko päivän olen himoinnut suklaata ja limsaa. Mieleeni tuli tämä sarjakuva ja päätin tarttua siihen uudelleen.
Tarina voisi tosiaan olla kuin jostain narkomaanin tai alkoholistin elämästä, mutta huumeiden tai alkoholin sijaan pääosaa näyttelee sokeri. Vaikka tunnistankin yhtymäkohtia omaan elämääni, huokaisen helpotuksesta: en ole ollut sentään ihan noin kovassa sokerikoukussa. Olen ostanut suuria määriä herkkuja ja piilottanut paperit ja valehdellut herkkujen syöntimäärästäni.
Koljonen käyttää teoksessaan ihanasti värejä: kun päähenkiö on iloinen tai onnellinen, on värimaailma kuin sateenkaaresta temmattu. Päähenkilön laahustaessa masennuksen syövereissä, maailmakin on harmaa ja hahmojen muodot muuttuvat. Mieleeni tulee tuolloin Edward Munchin Huuto-maalaus.
Teoksen lukaisee nopeasti, mutta se herättää paljon ajatuksia. Itse peilaan sitä suoraan omaan elämääni. Ensimmäisen kerran sitä lukiessani ajattelin Koljosen hurahtamista intialaisiin uskontoihin höpöhöpönä, mutta nyt tutustuttuani meditaatioon ja mindfullnesiin, ymmärrän paremmin häntä.
Sarjakuvan on arvostellut aiemmin muun muassa Salla ja Helsingin Sanomat.
Comment