Viime talvena ystäväni piti ravintolapäivänä runokahvilaa, jossa päätin piipahtaa. Lueskelin seinille ja lattialle teipattuja runoja. viimein otin pinosta käteen summanmutikassa kirjastosta lainatun kirjan.
”Haluat punaisen tuvan ja kukkamaan.
Joudut maaorjaksi itsellesi.
Kun perustaa nurmikon, on kuin pälvikaljua hoitaisi.
Shakespeare-tulppaani lakastui,
Sarah Bernhardt-pioni puhkeaa juuri,
Mozart-ruusu on nupulla.
Kulttuuri kukkii.”
En ole ennen lukenut kokonaista runokirjaa, joten en ole ihan varma, miten tämän arvostelua lähestyisi. Lukemani runot tekivät minuun kuitenkin vaikutuksen.
Eilen sitten kahvilaa pitänyt ystäväni tuli kylään. Ja mitäpä muuta hän olikaan löytänyt Sodankylän pääkirjaston poistomyynnistä kuin tuon samaisen runokirjan, jota olin tuolloin ravintolapäivänä lukenut. Sain sen myöhästyneeksi nimipäivälahjaksi ja mieluinen lahja se olikin.
”Voi miten hän suree.
Veljiä, jotka lähtevät kotoa.
Kavereita, jotka muuttuvat,
kuin pettäisivät.
Lapsuutta, josta on luovuttava.”
Wikipedia tietää kertoa, että Helena Anhava (os.Pohjanpää) syntyi 1925 Helsingissä ja toimii runoilijana, kirjailijana ja suomentajana. Häneltä on ilmestynyt runojen lisäksi mm. novelleja, aforismeja ja kuunnelmia. Hän on saanut monia kirjallisuuspalkintoja kuten Kirjallisuuden valtionpalkinto vuonna 1980 ja Samuli Paronen palkinto 2006.
Runokokoelman kolme ensimmäistä lukua tarkkailevat luontoa ja ajankulua:
”Arki helpottaa
ja kuuntelet vuosia,
hiljaisuutta.
Valoa.
Vitilunta.”
Neljäs luku onkin yllättäen kunnianosoitus Kreeta-Liisa Isokorvelle (1874-1913), joka teki mahdolliseksi kansanperinteen kerääjän Samuli Paulaharjun elämäntyön pitämällä kotia pystyssä miehensä keruumatkojen aikana.
”Turha hämätä.
Uni tuntee sinut.”
Loppukirjan runoja en osaa kategorisoida yhtä selkeästi kuin kokoelma alkuosaa. Nautin kuitenkin kokonaisuudessaan koko runokokoelmasta. Varsinkin alkuosan runot antoivat minulle paljon, mutta tulen palaamaan näihin runoihin vielä tulevaisuudessa.