Kätilö-huumani jälkeen halusin lisää Kettua. Kuuntelin parin viikon työmatkojen ynnä muiden siirtymien aikana Ketun vuonna 2005 ilmestyneen esikoisen, Surujenkerääjän, Kaija Pakarisen lukemana.
Surujenkerääjä kerää omia ja muidenkin suruja kannettavakseen. Muuttaessaan pohjoisesta Turkuun hän raahaa mukanaan matkalaukullisen kiviä, jotka kukin muistuttavat jostakin kerätystä surusta. Surujen lisäksi Surujen kerääjällä on painonaan sukunsa rasite ja nimen palauttaminen.
Surujenkerääjä ei ole iloinen tai kepeä kirja. Se haisee kuselta. Olisi tehnyt mieli vetää viiva seinään joka kerta, kun kirjassa mainitaan kusi jossain muodossa. Seinä olisi ollut kirjan lopussa täynnä. Päähenkilö ei todellakaan ole tyytyväinen elämäänsä ja on tuuliajolla, mutta lopussa oppii päästämään irti.
Tämä kirja ei sopinut kuunneltavaksi yhtä hyvin kuin esimerkiksi Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän tai Anna Jansonin Haudan takaa. Kirja liikkui monessa aikatasossa ja välillä kertojakin vaihtui varoittamatta. Kertojan muuttamisen olisin jättänyt välistä, koska en kokenut sen tuovan mitään kirjalle.
Kirjasta on kirjoitettu aiemmin muun muassa Kiiltomadossa, ja Habaneran havaintoja – blogissa.
Kuva: Elisa Kirja