Postiluukustani tupsahti liiankin pitkä aika sitten arvostelukappale Outi Ampujan kirjasta Hyvä hiljaisuus. FT Outi Ampuja on tutkinut hiljaisuutta ja ääniympäristöjä. Astuinkin siis itselleni tuntemattomalle alueelle, vaikkakin minusta on tullut aikojen saatossa hiljaisuuden ystävä.
Ampujan kirjaa varten käyttämä aineisto perustuu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) ja Svenska litteratusälloskapet i Finlandin (SLS) hiljaisuus-aiheiseen keruukilpailuun. Keruuseen vastasi 320 eri-ikäistä suomalaista eri puolilta maata. Kaksi kolmasosaa vastaajista oli suomenkielisiä ja loput ruotsinkielisiä. Vanhin vastaaja oli syntynyt vuonna 1917 ja nuorin 1990-luvun alussa. Suurin osa vastaajista oli naisia ja kaksi kolmasosaa yli viisikymmentävuotiaita.
Ampuja on jakanut kirjan kymmeneen osaan, joissa hän pureutuu hiljaisuuden eri ulottuvuuksiin. Aluksi hän kirjoittaa hiljaisuuden historiasta sekä analysoi hiljaisuutta nelikentän avulla. Hiljaisuus mielletään usein luontoon kuuluvaksi. Kolmannessa luvussa tutkitaankin hiljaisuuden paikkoja. Hiljaisuus on myös voimavara, jota käsitellään neljännessa luvussa. Itsekin olen todennut tarvitsevani säännöllisin väliajoin yksinoloa ja rauhaa. Viidennen luvun, traagiseen hiljaisuuteen, liittyy muun muassa sodan äänet ja vaikenemisen kulttuuri. Muutenkin lukujen nimet kertovat paljon sisällöstään: hiljaisuus on laastari suruihin, elämänmakuinen hiljaisuus, hiljaisuuden tulevaisuus, vaatimaton puuovi ja teoksen summaama äänen viileä sisarpuoli.
Teos on tervetullut kannanotto nykyajan hektiseen elämään, varsinkin hyvinvointikirjallisuuden suosion ollessa kukkeimmillaan. Suomen matkailuvaltti on pitkään ollut luonto. Ulkomailla käydessäni, varsinkin suurkaupungeissa, vierastan vuorokauden ympäri jatkuvaa meteliä ja suuria ihmisjoukkoja. Onkin hyvä muistaa välillä pysähtyä.