Tommi Kinnunen on luotettavasti jukaissut kirjan parin vuoden välein. Mikäli Kirjamessuja olisi tänä vuonna pidetty, olisi Kinnusta viety. Uskon kuitenkin, että messujen puutteesta huolimatta Ei kertonut katuvansa löytää lukijansa.
Eletään toisen maailmansodan loppua Pohjois-Norjassa. Saksalaisten varuskunnassa herätään uuteen aamuun. Kahviloita, toimistoja, sairaaloita ja pesuloita pyörittävät naiset ihmettelevät, kun miehet eivät tule töihin. Pian naisia kyyditetään parakeihin, joissa heidän hiuksensa keritään, pidetään nälässä ja hauskutaan saksanlaisten huoraksi.
Kirjan keskiössä on kuitenkin vaellus, joka alkaa kun sudensilmäinen mies kuljettaa lavallisen suomalaisnaisia parakeilta käsivarren Lappiin ja jättää selviytymään. Irene, Aila, Veera, Katri ja Siiri lähtevät tarpomaan loputonta matkaa kohti kotia, osan porukasta jäädessä rajavartiomiehen telttaan odottamaan.
Kirjassa kuvataan luonnon muutosta vuodenajan muuttuessa ja matkan edetessä. Luulen, että olisin saanut tästä enemmän irti, mikäli olisin käynyt Lapissa. Rakot syntyvät, vatsa kouristelee ja päivät toistuvat samanlaisina. Kaikki sanottava on sanottu.
Kerityt päät paljastivat kulkijat saksalaisten huoriksi. Sydänalassa alkoi kasvaa pelko siitä, millainen vastaanotto perillä olisi. Raskaudesta huolimatta matkan ei enää halunnutkaan loppuvan.
Ei Lopotti eikä Pintti yltänyt Neljäntienristeyksen tasalle, mutta Ei kertonut katuvansa pääsee lähelle. Neljäntienristeys vavisutti. Ei kertonut katuvansa- kirja ahmnaistaan ja ihmeteltiin sitten mitä tapahtui.
”Kinnunen on armottoman hyvä ihmiskuvaaja ja mikä parasta, hän kuuluu niihin harvoihin suomalaiskirjailijoihin, jotka osaavat kirjoittaa naisen mielen, pelot, halut, paot, katkeruuden kuin ilonkin,” toteaa Leena Lumi.
”Kohtaukset piirtyivät eteeni elävinä ja todentuntuisina, kuin olisin elokuvaa katsellut,” maalataan Kirja vieköön!-blogissa.
”Ei kertonut katuvansa kietoo historialliseen romaaniin ajattoman ihmis- ja maailmankuvan, jossa päätekijänä on sattumanvaraisuus ja muutos sekä ihmisen ihmeellinen kyky sopeutua, jättää taakseen käsittämätöntä, tehdä pahaa, ehkä joskus hyvää ja irrottautua mustavalkoisuudesta,” pohtii Tuijata.
Kiitos tästä! Etsin tämän nextorysta kuunneltavaksi 🙂
Voisi olla, että katselisin käsiini jonkin toisen Kinnusen kirjan. Sodan ja sen kuvaukset ovat mulle liian negatiivista:) Sait kuitenkin mielenkiinnon heräämään itse kirjailijaa kohtaan:)
En ole Tommi Kinnusesta aikaisemmin kuullutkaan. Täytyykin tutustua. Kirja kuulostaa tosi mielenkiintoiselta, mutta raskaalta luettavalta!
Kuulostaa mielenkiintoiselta, pitääpä ottaa tästä kirjailijasta selvää!
Loistava kirja! Kinnusen (toistaiseksi) paras. Hieno rakenne, upea kieli, vaikuttava tarina.
Neljäntienristeys oli minullekin niin iso tapaus ilmestyessään, ettei Kinnusen (tai monen muunkaan) ole helppo yltää samaan. Pidin kovasti myös Lopotista pitkälti Helenan kohtalon ansiosta, Pintistä löysin tuttua Kinnusta vain paikoitellen, sen maailmaan en samoin tavoin päässyt sisään.
Sain tämän uusimman luettua eilen, ja nyt nautin taas kovasti hänen tekstistään. Tosin minua häiritsi muutamissa kohdin, miten se-sanaa käytettiin ihmisistä. Siihen ei ole kirjoissa tottunut, kun ei ole kyse dialogista missä se on toki ihan yleistä. Mutta siitä vain pieni mutru, muutenhan tämä oli taas nautittavaa luettavaa. Pidin kovasti myös siitä, millä tavalla matkan käydessä loppua kohden kaikki naiset ”hyvästeltiin”, kun olet jo kirjan lukenut, tiedät varmaan mitä tarkoitan.
Pintti ja Lopotti ovat jääneet minulta välistä, mutta tästä on sellainen ennakkokutina, että kannattaa lukea. Aihepiirikin kiinnostaa.
Minulle Ei kertonut katuvansa on ihan paras Tommi Kinnusen tähänastisista kirjoista. Kerronta, kieli, henkilöt ja historiallinen konteksti muodostavat paketin, joka piti minua otteessaan viikkokausia.