Eipä olisi tullut luettua tätä kirjaa, jollei Emily St. John Mandelin kirjan lukeminen olisi ollut kesäkisassa kolmen pisteen tehtävänä. Olin muutenkin jo huomannut työkokeilussa kirjastossa, että tämä oli usein varattu kirja.
Vähän kylmäksi, kun vuonna 2011 julkaistussa kirjassa georgiantauti tappaa suurimman osan väestöstä. Alun hamstraaminen ja eristäytyminen toivat mieleen koronapandemian.
Suurin osa kirjasta käsittelee kuitenkin pandemian jälkeistä maailmaa, jossa Shakespearea esittävä teatteriseurue kiertää autioitunutta Pohjois-Amerikkaa. Välillä palataan pandemiaa edeltäneeseen aikaan muun muassa kuuluisan näyttelijän ja hänen vaimojensa kautta.
Nautin kirjasta todella paljon ja olisin lukenut sitä enemmänkin. Lentokentälle jäänyt yhteisö loi upean pysähtyneisyyden tunnelman. Profeettaan liittyvää juonta olisi voinut käsitellä hiukan enemmän.
Tämä on loistava romaani, dystopiaksi ihmeellisen ihana.
Huomasin juuri somesta, että Sofi Oksanen nosti kirjailijan kesälukemistoonsa. Mielenkiintoista. Kuten sekin, että Shakespearen lumo ei heikkene. Ajatella, että hänen tekstinsä ovat yli 400 vuotta vanhoja ja ne puhuttelevat yhä. Sinänsä korona-ajat ovat niin tuoreessa muistissa, että pandemiakuvaus ei kovin houkuttele, eikä dystopia ylipäätänsä.
Sinänsä tuntuu, että voisin lukea Shakespearea ennen kuin menen syksyllä katsomaan Romeon ja Julia
Pidin tästä paljon mutta jäin myös kaipaamaan joillekin asioille lisävalaistusta.
Joo! Mielestäni Profeetasta olisi voitu kertoa enemmän