Luin Riikka Pulkkisen kirjan Vieras vuosi sitten talvella. Kun on täysin läsnä, ei muistijälkeä jää. Kuten Raja teoksesssa Julian toteaa. Ahmin kirjan silloin, mutten muista siitä muuta kuin papin Brooklynissa.
Rajaan törmäsin ensimmäisen kerran kolmiosaisena minisarjana TV:ssä. Koska minun on nykyään vaikea olla tiettyyn aikaan TV:n edessä, katsoin sarjan Areenasta. Mieleen jäi vahva tarina ja halu lukea kirja.
Pari viikkoa sitten istuin kirjastossa odottamassa miestäni. Liu’utin käsiäni kirjaston hyllyriveillä, kunnes löysin Rajan. Ehdin lukea kuusikymmentä sivua ennen kuin mieheni saapui. Toissasunnuntaina sitten löysin Rajan viimein kirpparilta. Mieheni myhäili tyytyväisenä, kun osasi ostaa minulle mieluisan lahjan.
Luin Rajan melkein kerta rysäyksellä loppuun tänään. Uppouduttuaan lähes kolmensadan sivun verran taidokkaasti kirjoitettuun tarinaan, on tarinan loputtua olo epätodellinen. Tuntuu väärältä palata tutkimuskirjallisuuden pariin.
Kirja alkaa viisikymppisen Anja Aropellon kuoleman suunnittelusta. Hän on menettänyt miehensä Alzheimerin taudille. Ja silti, vaikka Anja tuntee itsensä yksinäiseksi kirjan aikana ja hakee lohtua toisaalta, hän kokee olevan miehensä. Kaikki ne kolmekymmentä vuotta.
Samaan aikaan Anjan sisarentytär, lukiota ensimmäistä vuotta tarpova Mari viiltelee itseään, jotta saisi olla läsnä hetkessä edes joskus. Mari haluaisi olla kuin kaunis ystvättärensä Tinka, joka vaikuttaa kaikkitietävältä aikuisuudesta ja naiselta.
Marin äidinkielenopettaja Julian näkee tytössä runollisuutta ja hetken pakotien hänen uraantuneesta avioliitosta. Syntyy epäsovinnainen suhde, jossa ääriviivat piirretään, mutta jäljelle jää vain onttous.
Kirjan kieli on ihanan runollista. Jo kymmenenellä sivulla ihastelin lausetta: ruusut tuntuivat huokaavan saadessaaan vettä. Kirjassa toistuu myös hetken todellisuus ja eri asioiden raja. Missä menee esimerkiksi halun ja väkivallan raja?
Kirjasta ovat kirjoittaneet muun muassa Kirjakummitus, Kuutar ja Morre.
Comments (2)