Niin minä mieleni pahoitin, kun…
Näin alkaa miltei jokainen Mielensäpahoittaja-kuunnelmasarjan osa. Alunperin kuunnelmaksi tarkoitetusta Mielensäpahoittaja-sarjasta sikisi neljä kirjaa, näytelmiä ja elokuvasovitus. Olen lukenut kaikki muut kirjat paitsi Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, jonka kuuntelin Antti Litjan lukemana. Kesällä 2012 näin Antti Litjan Mielensäpahoittajana Aboa Vetuksen teatterissa ja seuraavana kesänä samassa roolissa Miniä-näytelmässä.
Minulla oli suuret odotukset Mielensäpahoittaja-elokuvasta. Menin katsomaan sen kuitenkin vasta, kun se oli rikkonut katsojaennätyksiä. Tuolloinkin äitini kanssa, joka kehui elokuvan maasta taivaisiin.
Ja olihan se. En uskonutkaan. että episodimaisen minä-muotoisen kertomakirjallisuuden olisi helppo kääntää elokuvaksi, mutta koska olin nähnyt jo kaksi näytelmää, minulla oli uskoa. Elokuva nauratti ja itketti.
Katsoin suunnilleen kuukausi sitten elokuvan uudelleen mieheni kanssa ja se kestää ehdottomasti useamman katselukerran. Myös mieheni, joka ei ollut lukenut kirjoja piti elokuvasta. Toisella katsomiskerralla en sentään itkenyt…no hiukan niiskutin.
Elokuvassa sekoitetaan useamman kirjan juonta, mutta päällimmäiseksi jää Miniä-kirjan juonipolku. Mielensäpahoittaja loukkaa jalkansa perunakellarissa ja matkaa taksilla isolle kirkolle toipumaan pojan jäädessä kääntämään perunapeltoa. Mielensäpahoittajalle on rankkaa muun muassa se, ettei pojan kotona ole kahvinkeitintä eikä perunakellaria. Mitäs sitten tapahtuu, kun Mielensäpahoittaja on otettava mukaan miniän bisnesneuvotteluihin?
Mielestäni elokuvan roolitus on nappiin osunut, mutta Antti Litja varastaa tietenkin show’n. Mietityttää vain, voiko Litja karistaa enää Mielensäpahoittajan karvalakkia. Ainakin minun mielessäni Litja on Mielensäpahoittaja.
Kirjoitin aiemmin viimeisestä Mielensäpahoittaja-kirjasta, Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja. Lue arvostelu täällä.
Comment