Olen tykännyt jokaisesta lukemastani Riikka Pulkkisen kirjasta, eikä tämäkään ole poikkeus. Pulkkinen kirjoittaa kaunista kieltä ja kietoo lukijansa pikkusormensa ympärille. Juteltuani kuitenkin äitini kanssa tästä kirjasta, kuulin erilaisen mielipiteen. Siinä missä minä olin ahminut kirjan miltei kerralla, oli äiti jättänyt kirjan kesken.
Berliinin murtumisen päivänä syntynyt Aurelia on työstämässä näytelmää, jossa kuvataan muurin murtumiseen johtaneita tapahtumia. Samaan aikaan hänen äitinsä kertoo hänen ja Aurelian isän rakkaustarinaa. Aurelian isä makaa saattohoito-osastolla ja hän oli juuri ennen sairaalaan joutumistaan ollut aikeissa kertoa tyttärelleen jotain tärkeää.
Olen aiemmin valittanut, etten osaa seurata muuttuvia kertoja, mikäli kertojaa ei nimetä luvun alussa. Pulkkinen kirjoitti kuitenkin kertojan muutoksen niin taitavasti, ettei minulle tullut ollenkaan vaikeuksia seurata tarinaa.
Aivan kuten aiemmin lukemissani kirjoissa Neljäntienristeyksessä ja Olimme ihan suunniltamme, suuri käänne tapahtuu kirjan puolivälin paikkeilla. Jos aluksi lukeminen on ollut vain kivaa, niin käänteen jälkeen se muuttuu mielenkiintoiseksi.
Kirjasta ovat bloganneet myös mm. Lumiomena, Mari A:n kirjablogi ja Oksan hyllyltä.