Alunperin olin aikonut lukea kirjabloggaajien klassikkohaastetta varten James Joycen Odysseian. Sitten kokeilin jo Juhani Ahon Rautatietä käsissäni. Jostain kuitenkin sain päähäni, että minun olisi PAKKO lukea Tarzan. Ja onhan se klassikko.
Tarzan on tullut tutuksi alkuperäisiä kirjoja lukemattomillekin populaarikulttuurista. En muista olenko nähnyt muita Tarzan-elokuvia kuin vuonna 1999 ilmestyneen Disneyn piirroselokuvan. Hahmo oli kuitenkin tuttu jo ennen tuota. Mikäli sinua kiinnostaa enemmänkin Tarzan, lue toki tämä wikipedia-artikkeli.
Koska kirja on alunperin julkaistu vuonna 1912, on hyvä lukea kirjaa huomioiden tuon ajankuva. Imperialismi oli voimissaan ja ensimmäinen maailmansota teki vasta tuloaan. Usko valkoisen länsimaisen miehen ylivoimaan oli järkkymätön. Se näkyy myös tässä kirjassa.
Tarina alkaa selityksellä siitä, että kertomus on toisen käden tietoa. Kertoja ei itsekään ole varma tarinan todenperäisyydestä ja listaakin ensimmäisessä luvussa faktoja, jotka tiedetään varmasti. Ainakin sen perusteella, mitä olen tuon ajan kirjallisuutta lukenut, ei ole suinkaan tavatonta, että tarina etäännytetään tekemällä siitä huhua. Tarina ei kuitenkaan tee täyttä ympyrää viittaamalla kertojaan uudelleen kirjan lopussa.
Toisin kuin odotin, ei Tarzania tavatakaan ennen kuin vasta neljännessä luvussa. Ensimmäiset luvut keskitytään Tarzanin vanhempiin ja siihen, kuinka he päätyivät Afrikkaan oman onnensa nojaan.
Kun kuvataan Tarzanin adoptoivaa Kala-apinaa, kiinnitetään huomiota hänen kallonsa muotoon. Toisin kuin muilla lauman apinoilla sen kallon muodosta näki sen empaattisuuden ja hyväntahtoisuuden. Tuohon aikaan kallon mittaus oli tosissaan oleva tieteenlaji. Kallojen muotoa vertailemalla haluttiin todistaa eri ihmistyyppien eroja. Kallon muodosta näki monien mielestä ihmisen luonteen. Lue lisää aiheesta täältä.
Tarzan erottuu kasvaessaan muista apinoista. Hän ei ole yhtä ketterä eikä vahva ja nähdessään heijastuksensa lammesta, hän kokee itsensä itsensä muita rumemmaksi erilaisuutensa vuoksi.
Vuosien kuluttua hän kuitenkin eksyy edesmenneen isänsä rakentamaan mökkiin, josta hänet löydettiin. Hänessä herää kiinnostus tutkia mökkiin jääneitä tavaroita. Kiinnostuttuaan kirjoista hän opettelee lukemaan. Kirjojen kautta hän oppii olevansa ihminen.
Sen lisäksi, että kirjassa tehdään eroa apinoiden ja ihmisten välillä, tehdään eroa myös mustien ja valkoisten, naisten ja miesten ja eri luokkien välillä. Mustien alkuasukkaiden muutettua Tarzanin viidakkoon, heitä kuvaillaan alkukantaisiksi ja jopa viidakossa kasvanut Tarzan tekee heistä pilaa.
Janen tultua kuvioihin, Tarzan tietenkin rakastuu päätä pahkaa häneen. Hänelle tulee luontainen halu suojella häntä. Tästä voidaan lukea selkeä ero tuon ajan naisten ja miesten rooleissa. Jane osaa kyllä olla mustaan palvelijattareensa verrattuna reipas, mutta hänelläkin on taipumusta pyörtyä tiukan paikan tullen. Hyvin kuvaavaa on Janen isän toteamus: ”Älä sinä sillä vaivaa kaunista päätäsi.” Naisten ei kuulu ajatella vaan heidän kuuluu olla ihailtavana ja suojeltavana.
Tarzanin kykyä oppia nopeasti perustellaan useaan otteeseen hänen ylhäisellä syntyperällään. Siinä missä työläisiksi luettavat kirjan hahmot esitetään hölmöinä, on Tarzan syntyjään neuvokas ja älykäs. Syntyperä tekee hänestä myös oikeamielisen johtajan ja korkean moralistin.
Vaikka kirjassa on heikkoutensa, varsinkin tästä ajasta katsottuna, on se kelpo seikkailu. Yllätykseksi totesin viimeisen sivun jälkeen haluavani lukea lisää.
Kirjabloggaajien viidennen klassikkohaasteen koontia voit lukea täältä.
Olipa yllättävää, että tässä alkuperäisessä Tarzan-tarinassa on näinkin paljon ikävää suhtautumista naisiin ja erivärisiin, kallonmittaustakin vielä! Mutta se on nähtävä tosiaan aikansa kuvana. Olen myös nähnyt Disney-piirretyn ja lisäksi pari vanhaa Tarzan-leffaa, mutta siinäpä tietämykseni tähän mennessä. 😀
Kirja ei missään tapauksessa korota valkoista miestä mustien yläpuolelle, vaan pikemminkin päinvastoin!
Tarzanin nähtyä ensimmäistä kertaa valkoihoisia sanotaan kirjan sivulla 153: ”Miehet olivat tyhmiä, naurettavia ja pelkureita. Jopa Manu, marakatti oli heitä älykkäämpi. Jos he olivat hänen rotuaan, hänellä ei todellakaan ollut mitään aihetta ylpeillä syntyperästään, kuten hän oli tehnyt.” Sivulla 158 vahvistetaan tämä nimenomaan valkoihoisia koskeva johtopäätös: ”Ihmiset olivat todellakin typerämpiä ja julmempia kuin viidakon eläimet!”
Janen isän kommentti on irrotettu asiayhteydestä. Todellisuudessa Janen isän osoitetaan selvästi olevan vanhuudenhöperö, eikä hänen typerä lausahduksensa kuvasta kirjoittajan ajatuksia. Sen ei voida katsoa ilmentävän kirjailijan ikävää suhtautumista naisiin, niin kuin ei myöskään Janen isän kuvaaminen höperönä osoita ikävää suhtautumista miehiin.
Kirjassa on monta muutakin kielteisillä ominaisuuksilla varustettua mieshahmoa, mutta tuskin kukaan pitää sitä merkkinä kirjailijan misandriasta, vaan pikemminkin yleisestä misantropiasta.
Tämän luin joskus ja bloggasinkin. Herätti paljon ristiriitaisia tunteita viihdyttävyytensä, mutta epämiellyttävän ajankuvansa vuoksi. Kaikki se rasismi oli luotaantyöntävää, kun Snipe ja Tarant lyövät hakulla kallon halki ja Tarzan valkoisena miehenä oppii ihan noin vain lukemaan. Kongon historiasta olen ollut kiinnostunut, ja antoihan tämä yhdenlaisen kuvan kolonialismista.
Spike ja Tarant olivat myös valkoisia…