Yhdeksänvuotias Alfred on unohdettu lapsi. Hän asuu isänsä kanssa, muttei isä ole koskaan läsnä. Hän on joko työmatkalla tai pötköttää sohvalla antamatta huomiotaan pojalleen. Nytkin isä on matkalla, unohtanut jättää ruokarahaa, ruokaa tai maksaa sähkölaskua. Kaiken lisäksi Alfred on uneton.
Eräänä yönä Alfred asettuu eteisen lattiaallee tavoittelemaan unta. Sanomalehden mukana tipahtaakin omena ja villasukat. Kuka ne tiputti? Sitä selvittäessään Alfred ajautuu uuteen, alkaa lähettää radiolähetyksiä ja tutustuu sanomalehdenjakaja Amandaan. Sympaattinen tarina kertoo unohdetetuista lapsista. Surullista tässä onkin, että heitä oikeastikin on, muttei heillä ole omaa Amandaa auttamassa.
Kirjan lasten ja nuorten Finlandia palkinto on ansaittu. Kieli on sujuvaa, tarina koskettava ja liikutti minua. En muista milloin olisin viimeksi itkenyt kirjan parissa. Iso suositus tälle kirjalle.
Laitoin kirjat Helmet-lukuhaasteen kohtaan 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa.
Kuulostaa sellaiselta kirjalta, jonka huoltovastuusta vapaa aikuinenkin voisi lukea.
Itku kirjan parissa on kai harvinaista herkkua. Minulle näin kävi viimeksi luettuani Anna Soudakovan esikoisromaanin, jossa myös oli vahva lapsinäkökulma.
Uskon, että tämä on kiinnostava kirja. Aihe ainakin tuntuu sellaiselta. Luin syksyllä Anja Portinin romaanin Muistokirjoitus. Pidin kirjasta, Portn kirjoittaa hyvin. Silloin jo mietin, että voisin lukea myös tämän Finlandia-voittajan. Eli kiitos muistutuksesta.
Mikähän olisi palkittu nuortenkirja, jossa päähenkilön olosuhteet eivät olisi jollain tavalla kurjat? Olen kerran auttanut lasten- ja nuortenkirja Finlandian diktaattoria kommentoimalla ehdokaskirjoja ja silloinkin enemmistössä teoksista maailma oli kurja, turvallisia vanhempia ei ollut, koulussa kiusattiin tai jotain muuta surullista oli meneillään. Eikö enää ole hyvän mielen nuortenkirjoja? Luulisi, että nuoretkin hakeutuisivat lukemaan jotain, jossa ikäisten elämä ei olisi kaikin tavoin niin ankeaa.