Aviadorin julkaisemassa Ulla Von Weissenbergin esikoisromaanissa Vieraileva solisti suhtaudutaan intohimoisesti musiikkiin. Eeva on jättänyt pianonsoiton nuorena, vaikka panostikin siihen isänsä kovassa otteessa. Nyt hän näkee Annika- tyttäressään potentiaalin ja alkaa ajaa häntä pianistin uralle jo lapsena. Lapsi rakastuu soittoon, mutta toisaalta sosiaalisten suhteiden puuttuessa ja harjoittelun viedessä leijonanosan hänen ajastaan, hänen mielensä alkaa järkkyä.
Sivustaseuraajina ovat muut perheenjäsenet. Perheen Aarne- isä puhuu turhaan muunkinlaisen ajankäytön puolesta. Eihän koko elämä voi olla pianonsoittoa. Annikan pikkusisko, Laura, elää tanssille, mutta jää jalkoihin perhedynamiikassa. Entä sitten ukki, jonka luona pidetään sunnuntaisin konsertteja? Haluaako Eeva paikata omaa epäonnistumistaan isänsä silmissä harjoittamalla Annikasta mestaripianistia?
Von Weissenberg työskentelee psykoanalyyttiisena psykoterapeuttina ja se näkyykin, kuinka hän kuvaa säröilevää mieltä. Eeva ja Annika tavoittelevat täydellisyyttä, jonka pakenee koko ajan heidän hyppysistään. Viiltävän tarkasti kirjoitettu harjoittelu kulkee vähitellen kohti tuhoa. Kumpi on enemmän riippuvainen toisesta äiti vai tytär?
Vieraileva solisti jätti jälkeensä painostavan värinän, muttei todellakaan epävireistä. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat joskus soittaneet jotain instrumenttia edes puolitosissaan. Tai niille, joilla on vaikeita perhesuhteita.