Ida Jauhiaisen romaanin Ehkä tää tästä kertoja sairastuu anoreksiaan. Edessä olisi fuksisyksy, mutta tie käy päiväosastolle opettelemaan ruokasuhdetta uudelleen. Samaan aikaan kertoja kipuilee yksipuolisen ihastuksen sekä vanhempien ja yhteiskunnan ruokapuheen raakuuden kanssa.
Kirja on luokiteltu kirjastoluokkaan 84.2 eli romaaneihin, mutta takakansi kertoo sen olevan omakohtainen kertomus nuoren naisen kamppailusta syömishäiriön syövereissä. Kirja koostuu minä-kertojan kerronnasta, päiväkirjamerkinnöistä sekä sähköposteista. Välillä en nähnyt, mitä arvoa kerronnan muutokset toivat tekstille. Olisiko koko kirjan voinut kirjoittaa minäkertojana tai päiväkirjana?
Kirjan alussa varoitetaan, että mikäli lukija sairastaa tai on sairastanut syömishäiriötä, voivat kirjan kuvaukset triggeröidä sairautta, laukaista oireita.
Itselläni oli anorektisia oireita teini-ikäisenä. Olin alipainoinen ja tunsin mielihyvää nälästä ja syömättömyydestä. Muita psyykkisiä oireitani hoidettiin, muttei ruokasuhdetta. Niinpä ruokasuhteen rakentaminen aikuisena on ollut pitkä ja kivikkoinen tie.
Minun kohdallani niin syömättömyydessäni kuin vatsan liiallisessa täyttämisessä on ollut kyse kehon rajojen tuntemisesta ja itsensä väsyttämisestä. Terveempänä olen nauttinut, kun lihaksissa on tuntunut treeni. Tein mitä tein tunsin itseni ällöttäväksi. Olen tehnyt kuitenkin paljon töitä, jotta voin hyväksyä ja rakastaa itseäni joka päivä.
Ehkä tää tästä on kirja parantumisesta, joka paranutuminen voikin tuntua vaikealta. Olisin kaivannut loppuun vielä enemmän tsemppiä, vaikka olemmekin kaikki keskeneräisiä. Muistutan kaikkia, että apua saa ja sitä kehtaa pyytää! Mielenterveysasioissa alkuun pääset Mieli ry:n sivuilta esimerkiksi sieltä löytyvän kriisipuhelimen tai chatin kautta. Syömishäiriöihin on erikoistunut Syli ry. Molemmilla on myös paikallista toimintaa.
Kirja saatu: Avain
Itse sairastin yli vuosikymmenen anoreksiaa (ja muutakin) ja hoito oli vähän mitä oli. Joskus muinoin tuli luettua syömishäiriöihin liittyvää kirjallisuutta, mutta enää en jaksa. Toivottavasti tämä kirja tarjoaa muille tukea!
Kenellehän tämä teos on suunnattu, mietin. Jos voi pahentaa anorektikon tilaa, ei toimine ”terapiakirjana” tai vertaistukena? Ehkä läheisille?
Selailin tätä kirjakaupassa mutta totesin, ettei sittenkään ole minun kirjani.
Tärkeä aihe. En ole onneksi omakohtaisesti kokenut syömishäiriöitä, mutta omaa ruokasuhdettani olen kyllä pohtinut. Olen kovin huolissani nuorista ihmisistä, oma nuoruus oli kuitenkin vielä aika turvallista aikaa, vaikka toki silloinkin oli vallalla kovin anorektinen kauneusihanne. Nyt vaikutteita ja kuvastoa tulvii joka puolelta mieltä hämmentämään.